Blogini nimi, WHY NOT WORLD, syntyi viime aikaisten ajatusteni pohjalta. Olen aika paljon ehtinyt Jyväskylässä viettämieni viikkojen aikana miettiä, että miksi ei. Jos epäröin mitään, kumoan oman epäröintini toteamalla, että miksi ei? Miksi ei kokeilisi? Lisäperusteluina ovat usein toimineet monet muut klassikot: Sama kai tuo on yrittää. Onhan tuo mielenkiintoista. No eipä ole muutakaan tekemistä. No kun on kuitenkin pakko. No eihän siihen kuolekaan.
Tämä ajattelutapa taitaa olla senkin takana, että ylipäätään muutin Jyväskylään. Ilman opiskelupaikkaa, ilman töitä. Muutama ystäväni asui täällä valmiiksi ja pari muutti kanssani Oulusta tänne, mutta siinäpä ne suurimmat yhteydet sitten ovatkin. Loin uusia yhteyksiä itse ja lähdin opiskelemaan viittomakieltä kansalaisopistolle. Lisäksi lähdin mukaan improteatteriin, joka kokoontuu Jyväskylän keskustassa maanantai-iltaisin. Kyllä ihminen silloin, kun se tarvitsee ja haluaa elämässään muutosta, löytää siihen keinon. Uskon, että siitä se oli minullakin kiinni. Uudet kuviot, uudet tuulet, uuden kaipuu ja uuteen tutustuminen. Nyt kun uusi ei enää ole niin uutta, alkaa nähdä Oulussakin eletyn ajan ihan uusin silmin.
Olen hyvin pitkään, jopa vuosien ajan, ajatellut, että jotta ihminen voi rakastaa elämää, on tämän hyväksyttävä siihen kuuluva muutos. Ymmärtää, että muutos ja kehitys ovat (useimmiten) hyvästä ja ymmärtää, ettei mikään täällä ole pysyvää. Ihmiselämään kuuluu jatkuva muutos, eikä se aina riipu siitä, että haluammeko sitä vai emme. Useimmiten emme juuri tunnu haluavan. Kun asiat ovat hyvin, niiden haluaisi myös säilyvän niin. Asioiden järjestyttyä hetkeksi haluaisi luottaa siihen, että ne nyt pysyvätkin sellaisina, kuin on suunnitellut. Mutta se ei mene niin.
Toisaalta ihminen on olento, joka osaa sopeutua hyvin. Ihminen tottuu, oppii uutta ja muuttaa tapojaan sekä käytöstään muuttuvan ympäristön mukaan. Voi olla, että ihminen oppii sen elämänsä aikana elämältä itseltään ja muilta ihmisiltä, muun muassa vanhemmiltaan jotka tuottavat hänelle pettymyksiä lapsuudesta lähtien. Elämä opettaa ihmiselle usein, ettei elämä mene tämän suunnitelmien mukaan. Mutta samalla se opettaa myös sen, ettei ihminen kuole siihen kun hommat eivät mene kuin haluaisi.
Joskus tietenkin tulee sitten vastaan niitä tilanteita kuten minulla, joissa ihminen kokee todella seisovansa paikoillaan ja jopa kaipaavansa jo sitä muutosta tulevaksi. Elämä voi tuntua junnaavan paikoillaan, kun takana on jo pitkä ura samalla alalla, on ollut työttömänä pitkään, opiskellut samaa alaa kolmatta vuotta tai kun on ollut samassa parisuhteessa jo kymmentä vuotta. Ihmiset kaipaavat erilaisia asioita, se on tuttu juttu, mutta joskus ihmiset myös tahtovat päästä eroon erilaisista asioista. Ja ihmiset myös muuttavat elämäänsä eritavoin. Toiset hakevat vain uutta työpaikkaa vaihtaakseen yhtä sosiaalista ympäristöään (koulu- koti- harrastukset- ystävät), toiset tilaavat uuden aikakausilehden ja toiset meistä jättävät kaikki ympyrät taakseen ja lähtevät kokonaan uusiin maisemiin.
No, minulla uusia merivirtoja on virrannut jo kohta vuoden ajan ja vaikka minkälaisissa merkeissä. Mikään ei ole mennyt kuin suunniteltu ja kaikkea odottamatonta on sattunut. Tätä muuttoakinhan minä mietin jo vuosi sitten, että oikeastaan se on ollutkin ainoa asia, mikä minun tulevaisuuden suunnitelmista on säilynyt ennallaan! Kaikki melkein alkoi siitä, että vuosi sitten menin päiväkotiin työharjoitteluun, vaikka olin aikaisemmin monta vuotta vannonut, etten tule toimeen lasten kanssa. Toisin kävi ja nyt kaavailen itselleni ammatinvalintaa lasten parissa. Elämästä ei koskaan tiedä ja sen liian vakava suunnittelu on jo ajatuksena tuomittu. Toisaalta on lohduttava ajatus, että elämä pitää omistaan huolta. Haluan uskoa, että tosiaan jo elämä itsessään ajaa meitä polulle, jota meidän on tarkoitettu kulkea sen lisäksi, että ihminen, joka todella halua jotain tekee myös töitä suunnitelmiensa eteen ja näin pääsee todennäköisemmin päämääriinsä.
Se, että haluan tulevaisuuden työssäni olla päivittäin tekemisissä ihmisten kanssa ja tarjota apua sitä tarvitsevalle, ei ole muuttunut mihinkään. Haluan myös edelleen päästä tekemään töitä ja olemaan hyödyksi ulkomailla, missä asiat ovat monelta osalta paljon huonommalla tolalla kuin meillä täällä Suomessa. Katseeni suuntaa kuitenkin nykyään enemmän meistä ihmisistä kaikkein pienimpiin, joista monella on todella huonot oltavat niin ulkomailla, mutta myös Suomessa. Lapsissa on yksi juttu, mikä on kiinnittänyt minun huomioni. Toisin kuin aikuisilla, lapsilla ei usein ole mahdollisuutta vaatia oikeuksiaan tai parantaa asemaansa millään lailla. Tämä ei riipu maasta tai kultuurista, vaan näin on yleisesti ottaen melkein kaikkialla. Usein ajatellaan niin, ettei lapsi edes ole ajatteleva yksilö itse. Ennemmin kuunnellaan lapsen vanhempia, sisaruksia tai vanhempia ystäviä, kuin lapsen omaa ääntä. Vasta ihan viime aikoina ollaan esimerksiksi pyskologisissa tutkimuksissakin havahduttu, että lapsikin on mahdollinen tutkimuksen kohde.
Itse haluaisin tulevaisuudessa päästä vaikuttamaan siihen, että myös lapsilla olisi ääni ja mahdollisuus kertoa siitä, mitä toivoo ja haluaa elämältään. Olen miettinyt siihen useita uravaihtoehtoja aina psykologiasta ja yliopisto-opinnoista käytännönläheisempiin tutkintoihin. Ystäväni Elina aloitti tänä syksynä toimintaterapeutin opinnot Jyväskylän ammattikorkeassa ja nyt se kiinnostaa myös minua. Lisäksi toimintaterapian opiskelijoilla olisi loistavat mahdollisuudet työllistyä myös ulkomaille, missä heitä tarvitaan. Kuitenkin tällä viikolla taas yksi tie aukaisi minulle ovensa ja näytti taas uuden sisäänkäynnin haluamalleni tielle. Viimeisenä syksyn yhteishaun päivän iltana otin ja hain (ahdisteltuani sitä ennen kyseisen koululaitoksen opinto-ohjaajaa kysymyksilläni) lähihoitajakoulutukseen jyväskylän ammattiopistoon. Ja nyt tänään sitten olen saanut tietopäätteelläni kauhistella niiden valintakokeiden määrää, mikä tähän koulutukseen liittyy. Tarpeellisiahan ne varmasti ovat kun mietitään millainen ala kyseessä, mutta siltikin pääsykoe maksaa muun muassa psykologisten testien takia 60 euroa, huh huh. Mutta tytön täytyy tehdä, mitä tytön täytyy. Tässäkin päätöksessä oli kuitenkin vahvasti mukana ajatukseni: "
Miksi ei? "
Odotan oikeastaan aika innolla noita kokeita ja olen tänään selvittänyt niistä kaiken mahdollisen. Olen ollut nämä viikot niin intona viittomakielentunneilla, että kokopäiväiseksi opiskelijaksikin ryhtyminen olisi varmasti mieleen. Lisäksi tuo ammattopistoon lähteminen ja varsinkin tämä tutkinto vain auttaisi minua pääsemään eteenpäin unelmieni toteutuksessa. Haluaisin erikoistua lasten- ja nuorten hoitoon ja kasvatukseen. Myöhemmin voin kouluttautua lastentarhaopettajaksi ja/tai toimintaterapeutiksi. Sen taas sitten elämä näyttää, kun aikaa kuluu tarpeeksi. Ensiksi on kuitenkin päästävä tämä etappi läpi ja tähän kouluun sisään! Siinä tavotetta parille viikolle.