Askarrellen paskarrellen...

Tein viikonloppuna isälle isänpäiväkortin -ensimmäistä kertaa varmaan sitten alakoulun. Juhlapäivähän on tällä viikolla ja ajattelin, että kun kävin viime viikolla ostamassa joulukorttitarvikkeet niin minullahan on tarvikkeet valmiiksi jo isällekin.

  Olen monestikin nyt käynyt ostamassa kaikkea pois Tiimarista, kun siellä on konkkaanmenemisen takia varastojentyhjennys ja kaikki lähtee alennuksella. Jokaisen askartelijamielen kannattaa mennä sinne vielä kun on aikaa, sieltä tekee löytöjä joka kerta kun kaupan ovesta menee sisään!

  Tähän korttiin aikki mitä käytin löytyi kyllä tällä kertaa meiltä kotoa: korttipohja, kaksipuolista teippiä, nauhaa, tusseja ja koristesydämiä. Kortin sisälle tulostin kirjastosta isänpäivärunon (poimittu ja muokattu netistä, kuinka omaperäistä!)

 Tällainen siitä sitten tuli!

  Alkaa muutenkin tässä sormet syyhyämään, kun huomaan joulun olevan kohta! Kuten kerroin, olen ostanut joulukortteihin jo tarvikkeet, joten lisää itsetehtyjä kortteja tulee varmaan näkymään bloginkin sivuilla. Tipi tipi tip tap... joulutontut selkeesti kolkuttelevat jo mun ikkunoissa.

Ikävöimme, koska välitämme

Ihminen kaipaa. Sillä on jatkuvasti ikävä jotakin. Haluamme jatkuvasti jotain uutta, mutta myös haikailemme entisen perään ja ikävöimme asioita, jotka ovat jääneet taaksemme kauan sitten. Ihmisiä, jotka ovat meistä kaukana. Sitä hienoa pyörää, mikä jäi ostosikkunaan, koska kelan tuet eivät riitä uuteen pyörään tai edes sen kumeihin. Ikävöidään kosketusta, unelmiamme ja rakkaitamme. Ihmisen elämä on pelkkää ikävää ja kaipuuta, uskallan väittää.

  Sisällämme kytee jatkuva halu jotain tai jotakuta kohtaan. Se on meille luonnollista, koska evoluutio. Aivomme kaipaavat koko ajan uusia virikkeitä. Lisäksi aivomme ja mielihyväkeskuksemme kaipaavat asioita, jotka tiedämme jo hyviksi. Ajan kultaamia muistoja, hauskoja kokemuksia ja vanhoja tuttuja. Haluamme paljon uutta, mutta joskus saamme huomata, ettei uusi korvaakaan vanhaa. Vaikka saisit paljon uusia ystäviä, eivät he välttämättä ole vanhojen ystäviesi veroisia. Usein, kun meistä se materialistinen ja kokeilunhaluinen luonne halajaa kaikkea uutta maan ja taivaan väliltä aina uusista ihmissuhteista uusiin lenkkitossuihin, niin samalla osa meistä jää kaipaamaan sitä tuttua ja turvallista.

  Ainahan ihminen ei saa valita, haluaako hän säilyä vanhassa vai aloittaa jotain uutta. Aika kuluu, tilanteet muuttuvat ja joskus parhaat ajat jäävät taakse ja edessä seisoo tuntematon. Kuinka silloin kaipaammekaan takaisin äidin helmoihin, helppoon lapsuuteen ja siihen aikaan, kun ruoka oli valmiina pöydässä silloin kun kaikki muu maailmassa oli syvältä pimeästä. Aika kultaa jopa teini-iän.

  Ajan mennessä jatkuvasti eteenpäin, ihmiset jotka alkavat koskaan muistella menneitä (eli me kaikki) ikävöivät sitä joskus. Elämässä ja jatkuvassa muutoksessa ihminen on tuomittu myös jatkuvaan ikävään. Kaipuuseen siitä, minkä muistamme olleen parempaa kuin nyt tai jonka uskomme olevan parempaa kuin mitä meillä on. Ikävämme ei lopu koskaan.

  Kaikki ikävä, asioiden muisteleminen ja haluaminen ei ole tietenkään pahasta, vaikka nyt sainkin sen varmaan kuulostamaan juuri siltä, että se olisi. Kun ikävöimme aikaisempaa elämäämme, se kertoo että meillä on ollut hyvä elämä, jota voi ikävöidä. Meillä on ihania muistoja, jotka haluaisimme kokea uudelleen ja ihmisiä, jotka haluaisimme taas tavata. Se kertoo ehkä myös siitä, että nykyhetkessäsi saattaa olla jotain korjattavaa, kun kerta ikävöit menneitä.

  Kun kaipaamme ystäviämme ja perhettämme, joka asuu meistä kaukana, kertoo se meille, että rakastamme. Kaipaamme, koska välitämme muista. Kaikki halukaan ei ole pahasta, vaan sekin voi näyttää sen, että välitämme. Voimme haluta antaa jotain toiselle, vaikkemme voisikaan. Haluamme myös antaa jotain itsellemme, esimerkiksi nyt sen uuden pyötä, koska kyllä, rakastamme myös itseämme. Ja mitä väärää on itsensä rakastamisessa?

  Minulla on tänä iltana ikävä. Ikävä Oulua, ikävä perhettäni, joka on tällä hetkellä jakautunut vähän joka puolelle Suomea, ja ikävä vanhoja ystäviäni, joiden kanssa kaikki on aina ollut niin tuttua ja turvallista.


Photo's from here. 

Ärsyttävää optimismia

Ei minulla ole tänään oikein mitään tärkeää sanottavaa.

  Paitsi ehkä se, että rakastakaa toisianne ja ennen kaikkea näyttäkää kaikille heille, keistä välitätte, että rakastatte heitä. Käytöksellänne, sanoilla ja pienillä teoilla arjessa.

  Yrittäkää hymyillä, vaikkei paljoa hymyilyttäisi. Hymy, jonka kerran laitat eteenpäin, tulee jonain päivänä takaisin ja ehkä juuri silloin, kun sitä eniten tarvitset. 

  Ottakaa elämässä jokaisesta tilaisuudesta kiinni, koska toista ei ole tulossa. Ja jos toinen tilaisuus tulee, niin se on jo selkeä merkki, että siihen suuntaan sinun on mentävä.

  Jatkakaa uskomista kaikkeen hyvään, ellei parempaankin, sillä ilman uskoa ei ole elämää. Sama toivon kanssa.

  Tämä oli tällainen pieni viesti tälle päivälle. Elämä hymyilee ja kyllä se aurinko paistaa siellä pilvien takanakin. Ärsyttävää optimismia, eikö?

PS. Oli minulla yksi oikea asia. Kuten varmaan huomaat, perustin oman neulontablogin ja liitin sen välilehtenä tänne. Jos sen huomasit, niin näit varmasti senkin, etten ole vielä kirjoittanut uuteen blogiini mitään. Kaikki käsityöni ovat vasta vaiheilla, mutta kyllä kohta tulee materiaalia kirjoitettavaksi asti.

Toivotan siis kärsivällisyyttä tälle päivälle niin itselleni, kuin kaikille teillekin.

Photo from Pinterest

Lukuvinkit syysilloille, iltahämäriin ja nukahtamisvaikeuksiin

Nyt kävi niin, että Charlotte Brönten klassikko tuli palautettua kirjastoon ennen kuin kunnolla pääsin edes alkuun. Ei ole jotenkin sellainen olo, että vielä tähän sateiseen lokakuuhun (vaikka sumuinen ja vettä tippuva Jyväskylä onkin mielestäni kaunis) kaipaisi elämäänsä masentunutta Brönten siskosta. Entä jos en jaksakaan lukea klassikoita tai tutustua todellisen taidemielen lempikirjoihin. Haluan jotain keveämpää, missä ei tarvitse miettiä, että miten vanhanaikainen englanti ei suomennu hyvin.

  Brönten tai muidenkaan vanhojen (myös Kolme muskettisoturia päätyi hetkeksi jäähylle ja takaisin hyllyyn) sijaan päädyinkin töiden jälkeen kirjastossa moderneihin naisiin, itseironiaan, menestyviin uraohjuksiin, amerikkalaiseen opiskelijaelämään ja miehen metsästykseen. Vajottiin siis todella alas, mutta minkäs sille voi. Tytön täytyy kuunnella mieltymyksiään.

Ja kyllä, kirjakasan alimpana on lokakuun Trendi.

  Kuten huomaatte, "vakavin" mitä lainasin on Nanny. Sinäänsä kyllä helppolukuinen kirja, vaikka aikanaan ilmestyessään aiheutti paljon keskustelua ja herässi amerikkalaisissa sekä hämmennystä että mielipiteiden vaihtoa lastenhoidosta ja lasten asemasta länsimaisessa kulttuurissa. Ettei jotain hömppää, ellei jotain aiheellistakin. Tuota kirjaa odotan kyllä innolla.

  Tuo mustikkasoppa on minulta täysi kokeilu. En ole koskaan aikaisemmin kuullut mitään kirjailijasta. Kirjankin löysin sattumalta pääkirjaston uutuuksien hyllystä. Saas nähä mitä kirja tuo tullessaan. Ainakaan siihen ei pitäisi mennä paljoa aikaa, että sen saa loppuun (jos saa), kun on kuitenkin noinkin ohut. 

  Tuija Lehtinen on ikuinen suosikkini/ hätävarani mielialan hätätilanteisiin. Alkaa olla jo hankalaa löytää kirjastosta kirjaa, mitä en ole Lehtiseltä lukenut vaikka hänellä paljon julkaisuja onkin. Jotkut ovat hyviä ja toiset eivät, johtuen varmaan jossain määrin teosten määrästä. Tällä kertaa tämä pokkari oli ainoa kirja, jonka löysin ja jota en ollut lukenut. Varmaa helppoa iltalukemista.

  Ehkä tämä tästä. Olen kyllä kuullut, että monen kirjan lukeminen yhtäaikaa on stressin merkki, mutta tuo ei tainnut eilisen perusteella olla uutinen. Mieluummin monta kepeämpää kirjaa yhtäaikaa, kuin yksi raskas kirja luettavana. Näillä mennään tänä keskiviikkona!

Tulevaisuus on siellä edessäsi, huolehdit sinä siitä tai et

Tänään tarvistin äitiäni muistuttamaan minua siitä, että ei tarvitse huolehtia. Että vaikka tunnollisuus on hyvästä, ei sitä tarvitse koko ajan miettiä. Elämä ei ole sitä varten tehty, että murehditaan tulosta ja mietitään jatkuvasti tulevaisuutta. Vähemmälläkin pärjää ja kaikkea ei tarvitse miettiä etukäteen.

  Vaadin itseltäni todella paljon elämässä ja siinä, mitä teen. Haluan olla hyvä, ellen paras, ja tavoitteeni ovat usein melko korkealla. Ajattelen helposti, että jos tyydyn vähempään niin en pärjää, vaikka sehän ei ole totta. Elämässä pärjää vähemmällä rahalla, vähemmällä makealla ja vähemmällä halien määrällä. Joskus tuntuu, ettei se ole mahdollista, mutta on silti vain pakko selvitä. Ja elämässähän selviää -vähemmälläkin. Lisäksi voit tuntea olosi hyväksi ja tyytyväiseksi, vaikka kaikki mitä olet kuvitellut, et saa. Elämä ei mene kuten olet suunnitellut tai kuten kirjoitat käsikirjoituksesi, mutta tärkeintä on usein huomata se, ettei se haittaa. Vähempi ei haittaa. Useimmiten se on hyvä.

  Elämme usein monien vaatimusten ja meitä koskevien olettamusten ympäröiminä. Jotkut meistä osaavat olla täysin välittämättä muiden asettamista odotuksista, mutta pakko myöntää etten minä aina osaa. Haluaisin isona puisen omakotitalon, jossa on pieni puutarha ja miehen ja kissan sinne taloon. Minulla on paljon unelmia ja tavoitteita, jotka tuntuvat joskus ainoalta, millä jaksan eteenpäin. Mutta silloinkin kun tuntuu, etten jaksa edetä, niin kumma kyllä elämä se vain jatkuu ja seuraava päivä tulee ja menee ja kuljen eteenpäin, tuntui siltä että jaksan tai ei. Elämä voittaa silloinkin, kun voimat hetkeksi hiipuvat.

  Yhtäkkiset itkukohtaukset, uskon ja voimien loppuminen ja jaksamattomuuden tunne kertovat meille yhdestä asiasta. Hidasta. Pääni on nyt sanonut itsensä taas hetkeksi irti ja käskee nyt minua ottamaan rauhallisemmin. Älä mieti tulevaa, miettiminen ei ihan tosi ole sinun juttusi. Joo nähtävästi ei. Mutta onneksi sain todeta tänään, että minulla on kuin onkin hyvä työpaikka, missä on ihania ihmisiä, jotka huolehtivat. Aina eivät pomotkaan välitä vain rahasta, vaan ajattelevattodella  myös työntekijöitään. Minulla on onnistunut päästä töihin tällaiseen paikkaan ja saan olla onnellinen siitä.

  Nyt tänä iltana saan ottaa rauhallisemmin. En yleensä osaa nukkua päiväunia, mutta univelkaa olikin nähtävästi sen verran, että onnistui. Teen tämän illan ajan asioita, joista todella tykkään. Onneksi väsynyt mieli ei jaksakaan miettiä vastuuta, sillä sille ei olisikaan loppupäivän aikana tilaa. Käyn nautiskelemassa uuden ystäväni hyvästä seurasta ja opiskelemassa viittomakieltä, mistä tiedän nauttivani. Lisäksi löysin todella hyvän soittolistan sattumalta Spotifysta, kun siellä seikkailin. Uuteen voimalistaani pääset tästä.

  Lisäunen saamiseksi aion ottaa käyttöön seuraavia keinoja. Ensinnäkin aion tässä kahen viikon sisällä kulauttaa alas tuon viinipullon, minkä voitin jo ensimmäisellä viikolla kilpailussa töissä. Aina, kun himoitsen suklaalevyä marketissa, mietin että miksi kehoni janoaa sitä. Tekeekö vain mieli makeaa vai etsinkö lohturuokaa. Jos vastaus on jälkimmäinen, olen päättänyt että menen suklaalevyn sijasta lenkille. En rangaistukseksi hikilenkille vaan keveälle kävelylle parempien unien vuoksi. Lisää ulkoilmaa ja urheilua, että uni tulisi helpommin. Se olisi tarpeeksi hyvä syy kaivaa nuo lenkkikengätkin ulos vaatekaapista. Lisätehosteeksi unen saantiin kävin ostamassa itselleni melatoniinikuurin työpaikan viereisestä apteekista. Jos joku muu on kokeillut/harkinnut samaa, voi kertoa minulle kokemuksiaan tai seurata täältä, kun kerron miten lisänappien kanssa sujuu.

  Se siis oli ihmiset sanomani, että älkää tosiaan huolehtiko. Varsinkaan te nuoret tai itsenne nuoreksi tuntevat ihmiset: teillä on vielä koko elämä edessä. Teidän ei tarvitsekaan onnistua, ennemminkin teidän kuuluu oppia. Kaikkein vähiten teidän tarvitsee tässä vaiheessa elämässä miettiä vielä mitään muuta kuin tätä hetkeä. Uskaltakaa itkeä, kysyä, pyytää halausta, juoda pullo tyhjäksi, puhua asioistanne, olla huoleton ja tyhjentää mielenne aina hetkeksi. Huolehtikaa itsestänne ja miettikää, mitä te itse haluatte. Tehkää niin kuin haluatte. Älkääkä murehtiko virheistä, koska niihin ei kuole. Miettikää, mistä te todella pidätte ja tehkää sitä joka päivä.

  Syksyiset luontokuvat ovat sunnuntailta, kun kävimme Ainon kanssa kävelemässä kuin vanha pariskunta konsanaan samalla kun menimme myös kauppaan.

Kädetkin osaavat puhua ja ne puhuvat itseasiassa koko ajan

Melkein heti kun muutimme Jyväskylään kaikki kaupungin kirjastot menivät kiinni kuukaudeksi. Päivittivät jotain nettisivuja ja lainausjärjestelmää tai vastaavaa. Oli aika kova pala sellaiselle, jolle uuteen kaupunkiin tullessa oma kyseisen kaupungin kirjastokortti ja ensimmäiset lainat ovat osa oleellista muuttoprosessia. Nyt ne sitten viimeinkin aukesivat viime tiistaina ja heti töiden jälkeen olinkin jo pääkirjastolla katsomassa uutuuksia ja tulostamassa tiedostoja lukusalin tietokoneella.

  Uutuuskirjojen joukossa oli kerrankin jotain. Yleensä tosiaan menen vanhan kunnon Tuija Lehtisen itsevarman naisen kirjallisuuteen tai venäläisiin klassikoihin, koska uutuuksista en vain yksinkertaisesti löydä mitään kiehtovaa tai mitään, joka ei olisi jo omassa hyllyssäni ja luettuna. Tiistaina kuitenkin tapahtui poikkeus, kun huomasin tämän kirjan, Kati Keski-Mäenpään Puhuvat kädet hyllyssä. Tämähän on tosiaan Suomen Lähetysseuran uusin julkaisu, enkä ole löytänyt niistä mitään mielenkiintoista koskaan aikaisemmin. Vaikka olen ollut jollain mittakaavalla paljonkin mukana kirkon jutuissa muun muassa isosena ja yövalvojanakin, kuten myös lähetyshommissa Tanzaniassa ja Nepalissa, ei tämä kirkon hengellinen puoli ole minua niin paljon sytyttänyt. Minusta kirkko antaa monille vähäosaisille paljon, missä haluan olla myös mukana, mutta se hengellinen ajattelu ei vain mätsää kanssani eikä tarvitsekaan. Ei se, mihin uskot, vaan se mitä teet.

  Kirjahan kertoo Suomen Lähetysseuran lähettien Mirja Himasen ja Mekonnen Mulatin töistä kuurojen parissa Etiopiassa. Huomioni kirjaan kiinnitti monikin asia, nimittäin Etiopia itsessään ja sen lisäksi viittomakieli ja tämän hetken kiinnostukseni sen opiskeluun ja laajempaan kulttuuriin ja lisäksi se, mitä lähetysseura on saanut aikaan Etiopiassa. Olen tosiaan nähnyt sen tekemää töitä niin Katmandussa kuin Tanzanian Ilembulassakin, joten kyllä tämä Etiopiakin kiinnostaa sitten.

  Kirjassa kerrotaan erityisesti Mirjan ja Mekonnen elämästä, mutta oleellisesti myös kuurojen ihmisten ja erityisesti lasten asemasta niin Suomessa, Etiopiassa kuin muuallakin maailmassamme. Suomessahan on jo hyvät ja kehittyneet olot esimerkiksi päiväkodeissa, joissa on kuuroja lapsia. Lapsia integroidaan samoihin ryhmiin kuulevien lasten kanssa onnistuneesti, mutta on olemassa myös pienryhmiä, joissa on vain kuuroja lapsia. Kuitenkin myös Suomessa esimerkiksi valtaenimmistön tietous kuuroista, heidän tulkin ja yhteisen kielen tarpeesta ja kuurojen välisestä yhteisöllisyydestä ja heidän rikkaasta kulttuuristaan on vähäistä. Harva kuuleva ihminen esimerkiksi tietää sitä, että jokaisessa maassa on oma viittomakielensä, johon kuuluu eri murteita ja eri tapoja viittoa joitain asioita. Suomessakin on itseasiassa kaksi eri viittomakieltä: suomalainen ja ruotsalainen viittomakieli.

  Kuurojen kohtaamat haasteet ovat kuitenkin vielä korkeammalla tasolla Etiopiassa. Kuten voitte varmasti kuvitella, ettei afrikkalaisissa maissa ole lainkaan sosiaaliturvaa, mikä esimerkiksi tukisi perheitä, joille syntyy kuuro lapsi. Etiopiassa (ja Nepalissa myös) ajatellaan sitä paitsi vieläkin, että lapsen sokeus, kuurous tai muu vastaava vamma, on se sitten synnynnäistä tai taudin aiheuttamaa, on vanhempien vika ja rangaistus vanhempian aikaisemmista pahoista teoista. Kuuroa lasta hävetään ja hänet saatetaan jättää kokonaan ruokkimatta ja hyljätä. Jotkut perheet piilottavat lapsen moniksi vuosiksi talon sisään, mikä kuurouden lisäksi erottaa lapsen kuulevasta maailmasta.

" Kuurot elävät koko ajan kahdessa kulttuurissa. Heidän ensimmäinen kulttuurinsa on se, mihin kansanosaan heidän lapsuudenperheensä on kuulunut. " --" Kuurojen oma kulttuuri, se heidän toinen kulttuurinsa, on vahva, ja koska he asuvat niin hajallaan, me haluamme tarjota heille paikan, missä he voivat tavata toisiaan. "

   Kaikkein suurin haaste etiopialaisessa perheessä, missä lapsi ei kuule, on ehdottomasti yhteisen kielen puute. Vanhemmat eivät usein osaa viittomakieltä ennalta, elleivät sitten satu olemaan itsekin kuuroja, eivätkä he välttämättä edes tiedä, että kuuroille on olemassa oma kieli. Mirja ja Mekonnen tekevät jatkuvasti työtä, missä he pyrkivät laajentamaan tietoutta Etiopiassa kuuroudesta, viittomakielestä ja myös laajentamaan viittomakieltä esimerkiksi opetustarkoituksiin.

  Kun kuuro lapsi pääsee kouluun, jos pääsee, on heitä usein samalla aloitusluokalla hyvin suurella ikähaarukalla eri ikäisiä ja eritasoisia lapsia. Heitä kaikkia yhdistää kuitenkin se, ettei heillä kellään ole kieltä. Ensimmäisenä kouluun tullessa he oppivat viittomaan ja ilmaisemaan itseään. Lisäksi heille opetetaan amharaa ja englantia, mikä mahdollistaa lukemisen. Usein lapset, kun he menevät iltaisin tai vain viikonloppuisin takaisin kotiin, he opettavat myös heidän vanhempansa viittomaan. Ilman kieltä kuuro lapsi on täysin eristetty yhteisöstään ja perheestään ja myös kaikesta muusta. He eivät kuule uutisia tai tiedä monia asioita, mitkä muu kylä tai perheenjäsenet tietävät. Kielen puute vaikuttaa myös muun kulttuurin, kuten yleisten käytöstapojen ja käytäntöjen oppimiseen ja ymmärtämiseen.

  Etiopialaiset kuurot lapset oppivat usein hyvin ja menestyvät koulussa loistavasti. Koulun jälkeen monet heistä jatkavat yliopistoihin ja kädentaitajien oppiin, koska monet kuurot ovat myös hyvin visuaalisia ja käteviä käsistään. Heitä otetaan mielellään oppiin ompelimoihin ja sepänliikkeisiin. Että kun yksi aisti on poissa kokonaan, niin muut ovat sitten herkempiä oppimaan ja luomaan uutta.

  Tässä kirjassa erityisesti yhdistyivät rakkauteni Afrikkaan ja viittomakieleen. Olenhan aina ollut kiinnostunut viittomakielen visuaalisuudesta ja sen osaamisesta, mutta vasta nyt kun olen alkanut opiskella sitä tosissani, on myös mielenkiintoni kieltä kohtaan herännyt kukkaan. Siinä kai jotenkin tuntuu myös se, mitä haluan tulevaisuudessa tehdä. En näe mahdottomana, että itse olisin jonain päivän tekemässä töitä kuurojen lasten kanssa ja heidän puolesta.


Lisää kirjasta ja kirjan kansikuvan löydät myös täältä.
Lainaus tekstissä on Mirja Himasen ja se löytyy kirjan sivulta 143.